Sairastelu jatkuu. Aamupäivä meni suht hyvin, pötköttelin sohvalla. DVD pyöri ja kuopus viihtyi.

Mammakin (äitini siis) piipahti käymässä (lue: toteamassa, kuinka ihmisellä voi olla 3 paistinpannua yhtäaikaa likaisena) ja sanoi varmaan paljon muutakin, mutta DVD pyöri ja korva lukossa niin en edes kuullut kaikkea. Totesin vain, että jo ruuanlaitto kakaroille on ollut suoritus.

Kuopus nukkui päiväunia vain puolituntia vaikka minua olisi nukuttanut ja nukuttanut. 

Esikoinen ilmoitti menevänsä mammalle yöksi tai oikeastaan mamma ilmoitti esikoisen tulevan, jos tarkkoja ollaan. Just niin aina juurikin niin. Kun minä oikeasti aikuisten oikeasti tarvisin hieman apua, jota esikoinen jo pystyisi antamaan niin viedään sekin täältä pois. Jätetään tänne kuopus, joka tarvii kaikessa apua, melkein kaikessa. "Äitii, tuu pyyhkiin", "Äiti mitä mä työn, kun mun maha tanoo, et nyt työdään?", "Äiti, mulla on jano." , "Äiti!"

Sit illalla iskii aivan järkyttävä päänsärky. Pyysin kuopusta hakemaan jääkaapista kylmägeelipussia, muttei löytänyt sitä. Sanoin, että tuo äitille jotain kylmää sieltä. Kantoi ensin 2kg (uskomattoman vahvoja tollaset tirriäiset) perunapussin. Totesin hieman huvittuneena, mutta äärimmäisen sairaana, että voi kulta en voi laittaa perunasäkkiä päänpäälle. Mutta anna vaikka yksi peruna. Painoin sitten perunalla silmäkulmaa. Tuntui hyvältä suosittelen.

Siinä maatessa tulivat esikoinen ja mamma hakemaan huomisia koulukirjoja ja vaihtovaatteita. Esikoinen toi kylmänpyyhkeen otsalle - se oli taivaallista. mamma antoi iltapalan kuopukselle. Minä makasin sohvalla märkä pyyhe silmillä liikkumatta. En voinut muuta. Sitten ne meni pois. "kyllä te täällä pärjäätte. Kohta menee kuopuskin nukkumaan." Tottakai me pärjätään, mitä muutakaan me voidaan. Kun meidät jätetään tänne yksin pärjäämään.

No pari tuntia makasin siinä, niin päänsärky helpotti sen verran, että pystyin istumaan. Ja jopa lukemaan iltasadun kuopukselle ja sain syötyäkin vähän.

Tällaisina päivinä sitä kiroaa sitä, että on niiiiiiiiin yksin. Yksin vaikka on kaksin tai kolmisin. Yksin aina vaan. Miksi ei ole sitä toista, jota voi odottaa kotiin tiettyyn aikaan illalla töistä. Jolle voisi sanoa, että laita sinä nyt ruoka, minä en nyt pysty. Miksi sitä on niin epäonnistunut parisuhteessa, että on jäänyt yksin? Olenko minä epäonnistunut vai onko minulla vaan niin surkea miesmaku, että onnistun löytämään ne vastuuttomat surkimukset. En jaksa pohtia taas näitä samoja. Silti vaan pohdin. 

Molempien lasten isät on lähtenyt, muuttaneet pois raskausaikana. Esikoisen isä puolessa välin raskautta, kun isyys alkoikin häntä ahdistaa. Mutta kyllä hän isä edelleen haluaa olla - vakuutteli. No kuvioon tuli toinen nainen ja lapsen tapaamiset kuihtuivat esikoisen ollessa alta vuoden. Sen jälkeen ei ole halunnut lastaan tavata. Ei ole kertaakaa kysynyt mitä kuuluu tai mitään. Ei YHTÄÄN MITÄÄN! Esikoisen isän kanssa oli vauvasta puhuttu ja sitä oli suunniteltukin, ei ihan vielä silloin mutta vuoden sisään. Esikoinen päätti kuitenkin tulla aiemmin. Aluksi se ei ollut ongelma isällekään, olimme onnellisia, arki sujui hyvin, mutta sitten yks kaks vauvasta tuli ongelma. Yritin sanoa, että se kuuluu isäksi kasvamiseen, että ahdistaa, mutta ei halunnut asiaa käsitellä vaan muutti pois.

Kuopuksen isä muutti pois ollessani 12 raskausviikolla, kun olin toistuvasti sanonut, että en tee aborttia, siihen minusta ei ole. Kuopuksestakin oli puhuttu, mutta koskaan ei tuntunut olevan oikea aika molemmille siihen, että vauva perheeseen tulisi. Esikoinen riittäisi. Miehellä ei omia lapsia ollut aikaisemmin. Sitten kävi niin kuin kävi. Olin onnellinen, että ei asiaa tarvitsisi miettiä koska oikea hetki, kun nyt se oikea hetki vaan tuli. Olisihan meillä 9kk aikaa sopeutua asiaan, järjestää työt niin että sopivaa olisi. Mutta toisen asenne olikin isku vasten kasvoja. Abortti, ehdottomasti abortti. Ja kun siihen en myöntynyt, uhkaili pois muutolla, ajattelin, että jos viiden vuoden yhteiselo noin vain voidaan lopettaa niin eipä se ole sen arvoista ollutkaan (oikeasti en uskonut, että muuttaisi aikuisten oikeesti pois) Mutta niinpä tuo teki ja ilmoitti vielä, että ei halua ikinä - ei ikinä tavata minua, esikoista tai vauvaa. Ja sanansa on kyllä pitänyt. Kertaakaan raskausaikana ei kysynyt mitä kuuluu. Ilmoitin kun kuopus syntyi ja ilmoitin nimen jonka hänelle annoin. Hän alkoi uhkailla ja lopulta päädyin että saa tunnustaa isyytensä ja maksaa elatusmaksuja, kun kerta haluaa vaikuttaa ketä saamme tavata ja ketä emme. Isyyden tunnistus piti tehdä verikokeiden kautta, vaikka ei hänellä todellisuudessa ollut mitään epäilystä isyydestä, olimmehan asuneet yhdessä. Kiusa se on pienikin kiusa. Elatusmaksut määriteltiin lakimiesten avulla pitkänkaavan mukaan oikeusteitse. Kertaakaan ei ole lastaan nähnyt. Ei olehalunnut nähdä!

Molemmat miehet ovat tällä hetkellä tahoillaan parisuhteissa. Esikoisen isällä on 2 lasta ja kuopuksen isälläkin ainakin yksi lapsi. Mitä tästä voisi päätellä? Miksi minun synyttämät lapseni ei ole kelvannut heille? Miksi minä en ole kelvannut?

En minä yleensä tällaisia mieti, mutta tämä oli muutenkin tällainen paska päivä niin tulee paskoja ajatuksia päähän!